Vinyyli, kasetti vai cd, mitä väliä?

Vinyylilevyt, C-kasetit ovat viime aikoina tehneet paluun, etenkin vinyylilevyt. Mistä tästä on kyse? CD -levylle tehtävät julkaisut ovat selvästi vähentyneet ja tilalle ovat tulleet digitaaliset lataukset ja suoratoistopalvelut.

Olen pohtinut mistä tämä johtuu ja tullut siihen johtopäätökseen, että ne joille fyysinen media on vielä tärkeää lp-levy tarjoaa enemmän siinä missä c-kasetti on hipsterien erikoisuuden tavoittelua vinyyli tarjoaa enemmän käsin kosketeltavaa fiilistelyä. Usein varsinkin indie -julkaisujen mukana tulee latauskoodi millä musiikin voi hakea tiedostoina kuunneltavaksi fyysisen median lisäksi. Osa ihmisistä jaksaa paasata kaiken lisäksi vinyylien ylivertaisesta äänenlaadusta ja kun koittaa kysellä miksi se vinyyli on parempi yleensä perustelut ovat analogisuudessa.

Miksi sitten nämä 3 formaattia kuulostaa erilaiselle ja mikä niistä nyt sitten on paras? Lasken tässä pohdinnassa CD -levyt digitaaliseksi formaatiksi ladattavien tiedostojen kanssa samaan kategoriaan, sillä erolla, että CD -levy edustaa itselleni puhtainta formaattia musiikin levittämiseen. Se mikä on sitten se äänenlaadullinen totuus on vaikea sanoa koska asiaan liittyy niin paljon voimakkaita tunteita.

Vinyylilevy on nimensä mukaisesti vinyyliä, joka on muovia. Usein sanotaan, että levylle on kaiverrettu uria joista musiikki toistuu, mutta ei kuluttajille myytäviin levyihin ole mitään kaiverrettu vaan ne on ”prässätty” vinyylitehtaalla muotista. Levytuotantoprosessissa ns. masterlevy kaiverretaan ja siitä tehdään muotti, jolla tuotannossa olevat levyt prässätään muotoonsa. Vinyylillä formaattina on rajoituksensa, jotka johtuvat toistavista laitteista. Pitänee hieman avata, miten ääni muodostuu vinyylilevyn urista kaiuttimille. Levysoittimessa on neula ja äänirasia johon neula on kytketty varren avulla. Kun neula seuraa levylle kaiverrettua uraa se aiheuttaa liikkeen, joka vahvistetaan varren avulla. Kun varren toinen pää liikkuu vähän, rasiassa oleva toinen pää liikkuu voimakkaammin. Kyse on siis vivusta. Äänirasioita on pääasiassa kahden tyyppisiä MM ja MC, MM on liikkuva magneetti ja MC on liikkuva kela. MM:ssä varsi liikuttaa magneettia ja MC:ssä taas liikutellaan kelaa. Rasian sisällä on siis aina magneetti ja kela, kun kela ja magneetti liikkuu toistensa suhteen, syntyy heikko sähkövirta, joka edustaa tässä levylle tallennettua ääntä. MM -rasioissa tulee signaali hieman voimakkaammaksi kuin vastaavasti MC -rasioissa.

Kun uran muoto on saatu muutettua sähkömagnetismin avulla sähköksi, se johdetaan soittimesta RIAA korjain nimiseen laatikkoon, se saattaa olla integroituna vahvistimeen tai erillinen laatikko. Korjaimesta löytyy yleensä valinta MM/MC tyyppiselle rasialle ja paremmissa laitteissa saattaa olla myös valintoja erilaisille kaapelin/rasian impedansseille, jotka yleensä kertovat jotain vaativimmille alan harrastajille. RIAA korjain on siis laite, millä levylle tallennettu ääni muutetaan vastaamaan alkuperäistä ääntä. Eli kun musiikki tuotetaan vinyylilevylle, siitä pitää vaimentaa matalia taajuuksia, ettei neula hyppäisi pois urilta bassojen lyödessä. Kun levyä toistetaan, taajuusvaste palautetaan suoraksi. RIAA korjaimen tehtävänä on myös vahvistaa äänirasialta tuleva heikko signaali linjatasoiseksi ja vasta tämän jälkeen signaali voidaan viedä vahvistimelle ja sitä kautta kaiuttimiin toistoa varten.

Varsin monimutkainen prosessi, jossa on monta ääneen vaikuttavaa vaihetta, voidaanko siis sanoa, että kaikki laiteyhdistelmät tuottavat saman äänen levyltä, vai onko laitteiston laadulla, kaapeleilla jne. vaikutusta äänenlaatuun? Tässä on omasta mielestäni vakavamman vinyyliharrastuksen ydin, mahdollisuus parantaa laitteistoaan lähes loputtomasti täydellistä äänentoistoa jahdatessa. Tämä mielestäni on vähän kuin mopon virittely teini-ikäisenä, loputtomasti mahdollisuuksia lisätä tehoa, kunhan vain tietää mitä tekee. En missään nimessä vähättele vinyyliharrastajia, päin vastoin.

CD -levylle musiikki tallennettaan ykkösinä ja nollina, mukaan on lisätty virheenkorjaus missä levylle tulleiden naarmujen vaikutus voidaan kumota tiettyyn rajaan asti vaikkei jokaista nollaa tai ykköstä saataisikaan ladattua levyltä. Soittimessa oleva laser lukee levyn pinnasta olevat ykköset ja nollat sen mukaan, miten valo heijastuu levystä sensoriin. Tämä bittivirta siirretään virheenkorjauksen jälkeen lopulliseksi bittivirraksi, joka muunnetaan soittimessa analogiseksi tai viedään bittivirtana erilliselle DA muuntimelle.  DA -muunnin on laite, joka muuntaa ykköset ja nollat analogiseksi signaaliksi. DA -muunnintyyppejä on erilaisia ja ainakin paperilla niillä on eroja suorituskyvyssä, lisäksi muuntimen yleinen laatu saattaa vaikuttaa äänenlaatuun.

C-kasetti taas formaattina on magneettinen, jossa magnetoitu nauha kulkee äänipään päältä jossa on kela. Kelalle muodostuu nauhan magneettisuudesta sähkövirta, joka vahvistetaan ja johdetaan linjatasoisena vahvistimelle. C-kasetti on äkkiä ajatellen näistä kolmesta se yksinkertaisin, toisaalta myös yleensä äänenlaadullisesti heikoin, mutta tämä ei välttämättä pidä paikkaansa, kun siirrytään parempiin kasettidekkeihin ja nauhoihin. Valitettavan usein ihmiset ovat kuulleet vain ns. keskinkertaisia tallennuksia C-kasetilta eivät formaatin mahdollistamaa parasta ääntä. Väittäisin että CD:ltä tallennettu ääni kunnollisella dekillä metallinauhalle päihittää laadullisesti vinyylin tai ainakin pääsee samoille viivoille, jos tarkastellaan asiaa numeroina. Kaupalliset C -kasettijulkaisut eivät juuri edusta formaatin parasta puolta.

Äänitteet edustavat minulle 70-luvulla syntyneelle jotain fyysistä vastinetta rahoilleni ja minusta tuntuukin jotenkin väärältä maksaa latauksista, sillä en koe saavani mitään fyysistä vastineeksi rahoilleni. Musiikin kuluttajana kuitenkin ongelmaksi on muodostunut fyysisen median säilytys, talouteemme on vuosien harrastuksen jälkeen kertynyt cd-levyjä lähemmäs 1000kpl ja vinyylilevyjäkin toista sataa, vaikka olen koittanut vältellä niiden ostamista. Käytän aktiivisesti suoratoistopalvelu Spotifyä, mutta olen huolissani suoratoistopalveluiden tarjoamasta äänenlaadusta, joten usein päädyn ostamaan suosikkilevyni cd:llä jotta saan sieltä musiikin itselleni alkuperäisessä muodossa tiedostoiksi helppoa kuuntelua varten.

No, mikä näistä formaateista on sitten se äänenlaadullisesti paras? Se valitettavasti on kuulijan vastuulla. Minulle henkilökohtaisesti CD on se formaatti mistä pidän, mutta kuulostaako se sitten parhaimmalta? Mikä on ollut muusikon visio? Entä studiossa masterointinappuloita pyörittävän asiantuntijan? Miten toistolaitteet vaikuttavat ääneen? Mikä on totuus? APUA! Täydellisyyden tavoittelu on vaikeaa jos kukaan ei tiedä mikä on täydellistä…

Äänet, soittimet ja musiikki

Musiikki on aina ollut iso osa elämääni. Musiikissa kiinnitän yleensä eniten huomiota ääniin ja äänimaisemiin. Äänien tasapaino ja se miten eri soittimet voi erottaa musiikista on myöskin tärkeitä asioita itselleni, jos musiikki on vain hälinää josta ei tahdo erottaa eri soittimia koen sen yleensä häiritsevänä mölynä musiikin sijaan.

Mutta mitä ääni on ja miten sitä tuotetaan? Äänihän on ilman värähtelyä, eli pieniä paine-eroja. Korvassa oleva tärykalvo on itseasiassa hyvin herkkä painemittari joka osana korvan monimutkaista rakennetta edesauttaa paineenvaihteluiden muutoksien muuttumista aivoimpulsseiksi jotka aistimme äänenä. Äänen taajuuden määrittelee pulssivaihteluiden nopeus, mitä tiheämmin vaihtelut aistimme sen korkeamman äänen kuulemme. Yksinkertaista.

Soittimien tarkoitus on siis saada ääni värähtelemään sille ominaisella tavalla, siinä missä akustinen kitara tarvitsee kaikukoppaa, sähkökitaralle se on vähemmän kriittinen sillä ääni poimitaan mikrofoneilla talteen, jolloin ääntä ei tarvitse akustisesti vahvistaa jotta se kuuluisi kauemmaksi. Mitä pienempi taajuus sitä pidempi on ääniaalto, joten matalia nuotteja tuottavat soittimet ovat yleensä fyysisesti isoimpia kuten esimerkiksi kontrabasso ja patarumpu. Kysehän on kuitenkin perusfysiikasta mihin soittimetkin perustuvat.

Musiikkia yleensä kuunnellaan kuitenkin tallenteista kaiuttimilla tai kuulokkeilla. Kun ääntä tallennetaan, ilmanpaineen vaihtelut muutetaan sähköisiksi signaaleiksi, jotka vastaavat ilmanpaineen vaihteluita. Kun tallennettu ääni halutaan toistaa, sähköinen signaali ohjataan sitten kaiuttimelle, jonka kalvon liikkeet muodostavat ilmanpaineen vaihteluita, jotka korvamme sitten aistivat äänenä.

Kaiutin on aina äänentoistolaitteiden heikoin lenkki, oli se sitten suljettu kuulokkeeseen tai avoimeen tilaan. Mitä paremmin kaiutin pystyy toistamaan sille syötetyn sähkösignaalin taajuusvaihtelut, sitä parempi se on. Tämä ei aina pidä täysin paikkaansa, mutta perusajatus on tämä.

Äänentallennuksesta on hyvä tiedostaa, että on varsin tyypillistä nykypäivänä, että ääni pakataan joko häviöttömästi tai häviöllisesti. Häviöllisiä pakkaustapoja edustavat tyypillisesti mp3 tiedostot tai vaikka musiikin suoratoistopalvelut. Häviöllisellä pakkauksella tarkoitetaan sitä, että signaalista poistetaan taajuuksia ja yksityiskohtia, joiden ajatellaan olevan sellaisia mitä ihmiskorva ei pysty aistimaan, jolloin äänitiedosto mahtuu pienempään tilaan. Musiikin harrastajat kiistelevätkin usein, pystyykö pakkauksen aiheuttaman hävikin kuulemaan ja asiaan vihkiytymättömät usein naureskelevat asialle sillä kuulostaahan se musiikki "ihan hyvälle" oli se sitten pakattu tai ei.

Eli kun kuuntelemme musiikkia vaikkapa suoratoistopalvelusta, soittolaitteemme vastaanottaa palvelusta bittivirtaa, joka on pakattu jotenkin. Soittolaite purkaa bittivirran pakkaamattomaksi ja syöttää sen laitteessa tai laiteketjussa olevalle D/A (digital to analog) muuntimelle, jolloin bittivirrasta saadaan muodostettua sähkösignaali. Sähkösignaali taasen vahvistetaan ja vahvistettu signaali sitten liikuttaa kaiuttimen kalvoa, joka aikaansaa ilmanpaineenvaihtelut, jotka korvamme aistivat äänenä. Tämän ketjun laadukkuus sitten määrittää niin sanotun äänenlaadun mistä asiaan vihkiytyneet saavat energiansa parannella laitteistoaan.

Mutta palataan itse ääneen, nyt tiedämme mitä ääni on ja miten sitä toistetaan. Äänen tallennus ja käsittely valmiiksi musiikiksi on aivan oma maailmansa mikä musiikin loppukäyttäjälle yhtälössä on se mille ei voi mitään, joten siihen ei kannata liikaa keskittyä. Tuotantoketjussa joku on jo päättänyt, että tältä tämän kuuluu nyt kuulostaa. Siitä onko tämä "joku" oikeassa vai ammattitaidoton kuuro, löytyy varmasti lukemattomia toisistaan eroavia mielipiteitä.

Mitä sitten on ns. hyvä ääni, usein kuulee arvostelua miltä joku uusi musiikkijulkaisu kuulostaa. Soundi voi olla tunkkainen, ohut, pilalle kompressoitu ja vaikka mitä. Tähän ei oikeastaan ole mielestäni mitään absoluuttista vastausta. Aiheeseen paremmin perehtyneet harrastajat tietävät millainen soundi itseä miellyttää ja millainen kauhistus. Siinä missä tavalliselle kuluttajalle on tärkeää esimerkiksi laulajan laulamat sanat, toinen harrastaja ei edes kykene niitä kuulemaan huonon äänenlaadun alta. Musiikin harrastajia usein kutsutaankin pilkallisesti "hifisteiksi".

Yllätyksiä vai menneisyyden haamuja?

Jostain syystä tuli yllättävä mieliteko kirjoittaa blogia, ajatuksia tai mitä ihmeessä tämä nyt onkin. Hieman yllättäen blogialustaa katsellessani kävikin ilmi, että olen joskus jo kirjoitellut näemmä ruokareseptejä bloggerilla joten mikä ettei, voisihan tänne kirjoittaa muutakin. Kävijätilastotkin kertovat, ettei tänne juuri kukaan ole eksinyt vuosien varrella, joten ei ihme, että jo itsekin onnistuin unohtamaan koko asian.

No, ajatuks oli kirjoittaa musiikista joka näyttelee suurta osaa elämässäni, katsotaan mitä innostui tuo tullessaan vai jääkö se tähän.