Vinyylilevyt,
C-kasetit ovat viime aikoina tehneet paluun, etenkin vinyylilevyt. Mistä tästä
on kyse? CD -levylle tehtävät julkaisut ovat selvästi vähentyneet ja tilalle
ovat tulleet digitaaliset lataukset ja suoratoistopalvelut.
Olen pohtinut mistä tämä
johtuu ja tullut siihen johtopäätökseen, että ne joille fyysinen media on vielä
tärkeää lp-levy tarjoaa enemmän siinä missä c-kasetti on hipsterien erikoisuuden
tavoittelua vinyyli tarjoaa enemmän käsin kosketeltavaa fiilistelyä. Usein varsinkin
indie -julkaisujen mukana tulee latauskoodi millä musiikin voi hakea tiedostoina
kuunneltavaksi fyysisen median lisäksi. Osa ihmisistä jaksaa paasata kaiken
lisäksi vinyylien ylivertaisesta äänenlaadusta ja kun koittaa kysellä miksi se vinyyli
on parempi yleensä perustelut ovat analogisuudessa.
Miksi sitten nämä 3 formaattia
kuulostaa erilaiselle ja mikä niistä nyt sitten on paras? Lasken tässä pohdinnassa
CD -levyt digitaaliseksi formaatiksi ladattavien tiedostojen kanssa samaan kategoriaan,
sillä erolla, että CD -levy edustaa itselleni puhtainta formaattia musiikin
levittämiseen. Se mikä on sitten se äänenlaadullinen totuus on vaikea sanoa
koska asiaan liittyy niin paljon voimakkaita tunteita.
Vinyylilevy on nimensä mukaisesti
vinyyliä, joka on muovia. Usein sanotaan, että levylle on kaiverrettu uria
joista musiikki toistuu, mutta ei kuluttajille myytäviin levyihin ole mitään
kaiverrettu vaan ne on ”prässätty” vinyylitehtaalla muotista. Levytuotantoprosessissa
ns. masterlevy kaiverretaan ja siitä tehdään muotti, jolla tuotannossa olevat
levyt prässätään muotoonsa. Vinyylillä formaattina on rajoituksensa, jotka
johtuvat toistavista laitteista. Pitänee hieman avata, miten ääni muodostuu
vinyylilevyn urista kaiuttimille. Levysoittimessa on neula ja äänirasia johon neula
on kytketty varren avulla. Kun neula seuraa levylle kaiverrettua uraa se
aiheuttaa liikkeen, joka vahvistetaan varren avulla. Kun varren toinen pää
liikkuu vähän, rasiassa oleva toinen pää liikkuu voimakkaammin. Kyse on siis vivusta.
Äänirasioita on pääasiassa kahden tyyppisiä MM ja MC, MM on liikkuva magneetti
ja MC on liikkuva kela. MM:ssä varsi liikuttaa magneettia ja MC:ssä taas
liikutellaan kelaa. Rasian sisällä on siis aina magneetti ja kela, kun kela ja
magneetti liikkuu toistensa suhteen, syntyy heikko sähkövirta, joka edustaa
tässä levylle tallennettua ääntä. MM -rasioissa tulee signaali hieman
voimakkaammaksi kuin vastaavasti MC -rasioissa.
Kun uran muoto on saatu
muutettua sähkömagnetismin avulla sähköksi, se johdetaan soittimesta RIAA
korjain nimiseen laatikkoon, se saattaa olla integroituna vahvistimeen tai erillinen
laatikko. Korjaimesta löytyy yleensä valinta MM/MC tyyppiselle rasialle ja paremmissa
laitteissa saattaa olla myös valintoja erilaisille kaapelin/rasian impedansseille,
jotka yleensä kertovat jotain vaativimmille alan harrastajille. RIAA korjain on
siis laite, millä levylle tallennettu ääni muutetaan vastaamaan alkuperäistä
ääntä. Eli kun musiikki tuotetaan vinyylilevylle, siitä pitää vaimentaa matalia
taajuuksia, ettei neula hyppäisi pois urilta bassojen lyödessä. Kun levyä
toistetaan, taajuusvaste palautetaan suoraksi. RIAA korjaimen tehtävänä on myös
vahvistaa äänirasialta tuleva heikko signaali linjatasoiseksi ja vasta tämän jälkeen
signaali voidaan viedä vahvistimelle ja sitä kautta kaiuttimiin toistoa varten.
Varsin monimutkainen
prosessi, jossa on monta ääneen vaikuttavaa vaihetta, voidaanko siis sanoa,
että kaikki laiteyhdistelmät tuottavat saman äänen levyltä, vai onko
laitteiston laadulla, kaapeleilla jne. vaikutusta äänenlaatuun? Tässä on omasta
mielestäni vakavamman vinyyliharrastuksen ydin, mahdollisuus parantaa
laitteistoaan lähes loputtomasti täydellistä äänentoistoa jahdatessa. Tämä mielestäni
on vähän kuin mopon virittely teini-ikäisenä, loputtomasti mahdollisuuksia lisätä
tehoa, kunhan vain tietää mitä tekee. En missään nimessä vähättele vinyyliharrastajia,
päin vastoin.
CD -levylle musiikki
tallennettaan ykkösinä ja nollina, mukaan on lisätty virheenkorjaus missä levylle
tulleiden naarmujen vaikutus voidaan kumota tiettyyn rajaan asti vaikkei jokaista
nollaa tai ykköstä saataisikaan ladattua levyltä. Soittimessa oleva laser lukee
levyn pinnasta olevat ykköset ja nollat sen mukaan, miten valo heijastuu
levystä sensoriin. Tämä bittivirta siirretään virheenkorjauksen jälkeen lopulliseksi
bittivirraksi, joka muunnetaan soittimessa analogiseksi tai viedään
bittivirtana erilliselle DA muuntimelle. DA -muunnin on laite, joka muuntaa ykköset ja
nollat analogiseksi signaaliksi. DA -muunnintyyppejä on erilaisia ja ainakin
paperilla niillä on eroja suorituskyvyssä, lisäksi muuntimen yleinen laatu saattaa
vaikuttaa äänenlaatuun.
C-kasetti taas
formaattina on magneettinen, jossa magnetoitu nauha kulkee äänipään päältä
jossa on kela. Kelalle muodostuu nauhan magneettisuudesta sähkövirta, joka vahvistetaan
ja johdetaan linjatasoisena vahvistimelle. C-kasetti on äkkiä ajatellen näistä
kolmesta se yksinkertaisin, toisaalta myös yleensä äänenlaadullisesti heikoin,
mutta tämä ei välttämättä pidä paikkaansa, kun siirrytään parempiin
kasettidekkeihin ja nauhoihin. Valitettavan usein ihmiset ovat kuulleet vain
ns. keskinkertaisia tallennuksia C-kasetilta eivät formaatin mahdollistamaa
parasta ääntä. Väittäisin että CD:ltä tallennettu ääni kunnollisella dekillä metallinauhalle
päihittää laadullisesti vinyylin tai ainakin pääsee samoille viivoille, jos
tarkastellaan asiaa numeroina. Kaupalliset C -kasettijulkaisut eivät juuri edusta
formaatin parasta puolta.
Äänitteet edustavat minulle
70-luvulla syntyneelle jotain fyysistä vastinetta rahoilleni ja minusta
tuntuukin jotenkin väärältä maksaa latauksista, sillä en koe saavani mitään
fyysistä vastineeksi rahoilleni. Musiikin kuluttajana kuitenkin ongelmaksi on
muodostunut fyysisen median säilytys, talouteemme on vuosien harrastuksen
jälkeen kertynyt cd-levyjä lähemmäs 1000kpl ja vinyylilevyjäkin toista sataa,
vaikka olen koittanut vältellä niiden ostamista. Käytän aktiivisesti
suoratoistopalvelu Spotifyä, mutta olen huolissani suoratoistopalveluiden
tarjoamasta äänenlaadusta, joten usein päädyn ostamaan suosikkilevyni cd:llä
jotta saan sieltä musiikin itselleni alkuperäisessä muodossa tiedostoiksi
helppoa kuuntelua varten.
No, mikä näistä formaateista
on sitten se äänenlaadullisesti paras? Se valitettavasti on kuulijan vastuulla.
Minulle henkilökohtaisesti CD on se formaatti mistä pidän, mutta kuulostaako se
sitten parhaimmalta? Mikä on ollut muusikon visio? Entä studiossa masterointinappuloita
pyörittävän asiantuntijan? Miten toistolaitteet vaikuttavat ääneen? Mikä on
totuus? APUA! Täydellisyyden tavoittelu on vaikeaa jos kukaan ei tiedä mikä on
täydellistä…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti